Epäluonne


Mikä on tämän itsen kallio, jolle et mitään mahda,
tämä kallio: pelkkää värinää, muodottomuutta,
kuvia katteettomia, epätarkkoja, myötääviä,
sumukallio, olemattoman-kallio: kavuta koeta,
jalkasi tyhjään putoaa.
Ja silti et lävitse käydä voi, et kiertää,
se on sitkeä seinämä eikä reunaansa tiedä,
tämä pehmeys, pohjaton myöntyvyys, tämä
epähahmo.

Miten kaipaan malmin terävää kilahdusta,
kihelmöivää vastausta rystysten raivoon,
kun kolkutuskin luonteettomaksi jää
ja nyrkin jännitys laukee
tyhjäksi eleeksi, hävettäväksi,
ei edes hätkähdykseen törmää.
Ainetta vain, kuin usvaa, seittiä, jotain
mihinkä koura uupuu ja inhoten palaa,
tai ei inhoten, inhokin sentään painaa,
tympeänä palaa ja tyhjää täynnä.

Kai on keskellä silti jokin, jonka ympärille
tämä näennäisen vyyhti on vitkaan kietoutunut
hyvin löyhästi, vuodesta toiseen, kierros kierrokselta:
jokin siemen lienee, kurttuinen, perin vanha,
luonteen siemen, jonka ainoa voima
on paradoksi: hedelmättömyys.
Niinkuin vanhan naisen silmä: se terävästi katsoo
ja näkee terävästi, mutta kivettyneet aivot
nähdyn merkitystä eivät enää johda
hermoihin tai vereen: maailmaan.
Koottu, pelkkä näkeminen, pelkkä siemen,
kivikova, mahdollisuutensa voiman
mahdottomuudeksi tiivistänyt.


Aila Meriluoto
Pahat unet